Uusi uljas alku

Usea ihminen on lähestynyt ja kysynyt, mitä hankkeelle kuuluu. Kiitos hyvää, vaikka valmista ei ole vieläkään. Talouden korkeasuhdanne (miten kaukaiselta tuntuva ajatus) selätti meidät kesken projektin. Meitä ei niinkään yllättänyt jyrkällä kierteellä varustettu raaka-aineiden hinnan nousu kuin ammattitaitoisen rakennusporukan kaikkoaminen tuottoisammille apajille. Siinä vaiheessa, kun alkuperäisestä osaavasta porukasta ei ollut yhtäkään jäljellä, oli aika viheltää peli poikki ja pistää projekti lepäämään.

Mitä sitten olemme tällä välin tehneet? Nuolleet haavojamme, levänneet ja hoitaneet parisuhdetta. Valehtelisin jos sanoisin, että päätös oli helppo. Tietysti olimme perhanan turhautuneita. Keskinäiseltä syyttelyltäkään ei vältytty. Mies menetti väliaikaisesti elämänhalunsa ja minä hain työpaikkalääkäriltä elämäni ensimmäiset unilääkkeet. Uupuneen oloinen lääkäri sanoi kirjoittavansa unilääkereseptejä enemmän kuin muita yhteensä.

Tuntuu tämän päivän valossa pähkähullulta, ettei kaksi vuotta sitten omakotityömaalle saanut osaajia hyvällä eikä rahalla. Tilannehan on täysin päinvastainen juuri nyt. Niinpä viime kesänä päätimme, että aika on nyt kypsä uudelle alulle. Syksyn aikana olemme hiljalleen käynnistäneet projektia uuden, motivoituneen rakennusporukan kanssa.

Parhaillaan olemme valmistelemassa muotteja kerrosten seiniä varten. Ensi kesänä talon pitäisi olla valmis. Tällä kertaa uskon, että kaikki sujuu hyvin! Uusi alku, uusi optimismi!

Viivästyksiä ja yötöitä

Pitkä hiljaisuus ei valitettavasti tarkoita, että olisin loikoillut etelän auringossa nauttimassa turkoosista merestä ja jäähileisestä Mai Thaista. Sen sijaan olen tuskaillut työmaan viivästysten ja virheiden kanssa koko heinäkuun. Työmaan ammattitaitoiset henkilöt ovat lähteneet kävelemään ilmeisesti parempien palkkioiden perään ja meille on jäänyt käsiin pahnanpohjimmaiset. Työt ovat paitsi hidastuneet, myös laadultaan heikentyneet. Lisäksi suunnitelmista on löytynyt virheitä ja epätarkkuuksia.

Synkein hetki koitti viime viikolla, päivää ennen isoa valua. Tuomo vei työmaalle viimeisiä terassin kaaria ja oli aikeissa asentaa ne paikoilleen. Kävi ilmi, että mittavirheestä johtuen raudoituksia ja putkituksia piti siirrellä, joten hän ei päässyt asentamaan muottikaaria ennen kuin työmiehet lähtivät kotiin. Kaaret oli kuitenkin saatava paikoilleen, joten lupasin tulla hätiin. Matkalla työmaalle auto sammui moottoritien ramppiin täynnä kamaa, jonka piti aamuvarhain olla tontilla. Ei muuta kuin soittelemaan hinausautoa ja vuokraamaan pakettiautoa. Kun tavarat oli saatu pakettiautoon ja hinausauto vienyt automme, totesimme että on aivan liian pimeää työskennellä. Ei ollut muuta neuvoa kuin ajaa kotiin ja laittaa kello soimaan aamuyöllä.

Neljältä aamuyöllä tontilla oli koleata ja hiljaista, vain läheiseltä järveltä kuului vesilintujen satunnaista ääntelyä. Istuin lautapinolla huopaan kääriytyneen, kahvimuki kädessä ja katselin kuinka usvapilvet kieppuivat mäntyjen ympärillä. Kaaret eivät istuneet paikolleen, koska- kuten myöhemmin kävi ilmi- arkkitehdin käyttämässä tietokoneohjelmasa oli virhe. Mieleen tuli siinä istuessa moniakin ajatuksia, yksikään niistä ei kuitenkaan ole painokelpoinen

Rakennusstressin ruumiinavaus – osa 1

Rakentaminen vie aikaa ja energiaa. Ja nielee rahaa. Jo nämä yksistään riittäisivät rakennusstressin pohjapuiksi. Olen aika yllättynyt siitä, miten primitiivisiä pelkoja pelkästään alkuasetelma minussa nostatti. Ensimmäisen kuukauden ajan (jolloin tontille tehtiin kuoppaa) heräilin aamuyöllä ja tapailin sellaisia harhailevia ajatuksia kuin kauhea erehdys, lopullinen tuho ja vararikko.

Olen niin kiintynyt ajatukseen, että elämä on hallinnassa, etten millään olisi luopunut siitä illuusiosta. Mutta juuri sitä päähänpinttymää rakentaminen koettelee kaikkein eniten. Juttelimme siitä Tuomon kanssa yhtenä päivänä ja totesimme, että raskainta on se, että mitä tahansa voi sattua milloin tahansa ja koko ajan täytyy olla valppaana.

Tähän mennessä valppaudella on muun muassa havaittu, että salaojat olivat menossa väärään kohtaan ja talon maadoitus oli unohtua. Hiukan myöhemmin havaittiin, että rakennusurakan alkuvaiheessa muutettua korkopistettä ei muistettu myöhemmin ottaa huomioon annettaessa terästoimittajilla tolpan mittoja. Pahimmillaan tuo muutaman sentin virhe olisi voinut johtaa siihen, että kuuden metrin teräspylväät olisivat olleet liian lyhyet käyttötarkoitukseensa nähden. Näiden lisäksi on korjattu lukuisia pienempiä virheitä suunnitelmista. Yksi sellainen näennäisen viaton porrasaukon muutos olisi johtanut huomaamatta jäädessään siihen, ettei ruokapöytämme olisi mahtunut sille varattuun tilaan.

Näiden sinällään konkreettisten asioiden kanssa puuhastelu vielä menisi, ellei päälle tulisi ihmissuhteiden vatvominen. En edes muista kuinka monta kertaa olemme viettäneet iltaa patoutuneita aggressioita vaivoin piilotellen lepyteltyämme koko päivän erinäisiä tahoja, jotka ovat loukkaantuneet toisilleen tai meille – jostain mitättömästä pikkusyystä. Meistä on tullut sen tason rauhanneuvottelijoita, että kohta voimme ryhtyä myymään näitä taitoja YK:lle.

Odotusta ja odotuksia

Vihdoin alkoi kauan kaivattu loma! Jospa hetkeksi voisimme yksinkertaistaa monimutkaiseksi muuttunutta elämäämme. Osasin odottaa, että rakentamisen myötä asioita täytyisi priorisoida uudelleen ja jotain jättää tekemättä, mutta miten se sanotaan kärsimättömälle lapselle, työnantajalle, ystävälle tai asiakkaalle? On helppo sanoa, että tehdään vain välttämätön, mutta vaikeampi päättää mikä on välttämätöntä.

Odottaminen ja odottamattomuus ovat rakentamisen perusprinsiippejä. Joko odotetaan, että joku tekisi jotain, jotta voitaisiin tehdä jotain. Tai sitten ihmetellään, miksei ole jo tehty jotain, jotta olisi voitu tehdä jotain. Tai sitten ihmetellään, mitä tulikaan tehtyä, vaikka jotain ihan muuta piti. Joka kerta, kun aikataulu on päivitetty, olen huokaissut helpotuksesta. Joka ainoa kerta helpotus on jäänyt lyhytaikaiseksi. Aina sattuu ennakoimattomia asioita, jotka muuttavat suunnitelmia.

Esikoista odottaessani kävin kätilön kanssa synnytyskeskustelun, jossa käsiteltiin muun muassa sitä haluanko synnyttää istuen, seisoen, maaten vai vedessä. En muista enää toivomustani, mutta keskustelun lopun muistan hyvin, etenkin kun sitä sävytti läheisestä synnytyssalista kaikuva karjunta. Kätilö sulki kansion ja huokasi: synnytyksen kulkua ei voi ennakoida– mitä tahansa voi tapahtua. Silloin se oli mielestäni epämotivoiva lopetus, mutta sittemmin olen ajatellut, että se toimii mihin tahansa asiaan sovellettuna – myös rakentamiseen.

Tämä tuli mieleeni, kun kummityttöni 10-vuotissynttäreillä joku vieraista kysyi ohimennen, mitä odotan elämältä valmiissa talossa. En yleensä jää sanattomaksi, mutta silloin olin kuin puulla päähän lyöty. Että mitä oikein odotan? Mumisin jotain epämääräistä maaseudun rauhasta, mutta totuus on, etten todellakaan tiedä. Elämänvaiheet tulevat ja menevät, mutta harvoin sellaisina kuin ennakolta odottaa.

Mitä betoniseinä on syönyt?

Rakentamisen valopuoliin kuuluu se, että joka päivä oppii jotakin uuuta. Otetaan nyt vaikka betoniseinä. En ole koskaan pysähtynyt ajattelemaan, että jokainen betonista valmistettu talo, seinä ja sillanrumpu on jonkun varta vasten valama. Vielä vähemmän olen ajatellut sitä, mitä seinän sisällä on.

Ensimmäinen yllätys oli se, kuinka mittatarkkaa työtä betonimuottien tekeminen ja pystyttäminen on. Seuraavaksi hämmästyin siitä, ettei betoni itsessään ole lainkaan niin kovaa kuin voisi kuvitella. Ilman terästä seinä olisi pelkkää hötöä. Muotit raudoitetaankin valtavalla määrällä pitkiä, taivutettuja teräksiä ja teräsverkkoja.

Eniten yllätyin kuitenkin siitä, että betoniseinää valettaessa on tiedettävä kaikkien seinän sisään piilotettavien johtojen ja putkien paikat pistorasioita myöten. Ellei niitä tehdä valun yhteydessä, on jälkikäteen vahvasti raudoitetun betonin aukipiikkaaminen mitä työvoimavaltaisinta, pölyisintä ja ikävintä puuhaa.

Ennen ensimmäistäkään seinänpätkää, on siis tehty valtava määrä työtä. Eikä se siihen lopu. Kun betoniauto viimein tulee paikalle, on betoni valutettava tasaiseksi massaksi muotteihin ja tiivistettävä täryttämällä.

Vihoviimeiseksi on huolehdittava jälkihoidosta. Betonin pinta ruiskutetaan hartsilla, joka estää veden liiallisen haihtumisen. Kuvittelin, että hellesää on paras valamiseen, mutta helteellä betonia on lisäksi kostutettava, jotta se ei kuivu liian nopeasti ja halkeile. Onneksi kostea sää on meitä tänä kesänä suosinut...

Ajatuksen voima

Rooman keisari Marcus Aurelius on sanonut jotakuinkin 800 vuotta sitten: ”Kaikki on vain siten kuin me sen ajattelemme. Pyyhkäise mielestäsi ajatus, että olet harmistunut ja huomaat harmin tunteen katoavan.”

Kirjoitan ajatelman post it –lapuille ja liimaan niitä joka paikkaan, jotta varmasti pysyy mielessä. Rakentaminen on hyvä henkisen kypsyyden koetinkivi. Hämmästyttävää, miten moni asia voi mennä pieleen ja miten pienikin virhe kumuloituu moninkertaiseksi, kun sitä ei heti huomaa. Tavallisimpia syitä virheisiin ovat peri-inhimilliset huolimattomuus, piittaamattomuus ja muistamattomuus. Kaikkein keskeisin syy on kuitenkin vuorovaikutuksen puute.

Työskentelen viestinnän parissa, joten olisihan minun pitänyt tietää, että rakennusprojekti on samalla tavoin vuorovaikutussuhteiden näyttämö kuin mikä tahansa muukin projekti. Itse asiassa enemmänkin, koska rakentamisessa pitäisi saada joukko eri alojen ammattilaisia puhaltamaan yhteen hiileen ja ymmärtämään toistensa lähtökohtia. Jo pelkästään viestien välittäminen eri tahojen välillä on kuin leikkisi loputonta rikkinäistä puhelinta.

Hämmästyttävän paljon aikaa kuluu myös ihmissuhteiden setvimiseen. Aina väitetään, että naiset ovat tunteellisia ja alttiita loukkaantumaan. Kokemusteni perusteella väitän, että suomalaista rakennusmiestä herkempää primadonnaa on vaikea löytää.

Tämä kaikki tekee nöyräksi. Olen alkanut tajuta, että lopputuloksen kannalta konsensus on tärkeintä; tunne siitä, että olemme samassa veneessä. Ei niinkään se, kuka on oikeassa.

Tähän asti tapahtunutta

Työmaa edistyy hiljalleen, aivan liian hiljalleen minun makuuni. Aloitimme huhtikuussa pohjatöistä eli louhinnasta ja rakennuspaikan tasaamisesta. Sen jälkeen siirryimme salaojituksen, porakaivon ja maalämpöpumpun porauksen kautta itse talon tekemiseen. Anturan valamisesta edettiin valumuottien tekoon ja pystytykseen. Kesäkuussa kellarikerroksen seinät on jo valettu. Tuomon mukaan valu on onnistunut ja seinät yhtä esteettíset kuin venäläisessä vankilassa.

Ei voi sanoa, että talo näyttäisi tässä vaiheessa talolta, mutta elän toivossa, että vielä elinaikanani näen sen nousevan harjakorkeuteen. Kärsimättömälle luonteelle tämä alkuvaihe on piinallista. Rahaa kuluu, niin että heikottaa, mutta tontilla jököttää lähinnä bunkkerin pohja.

On hankalaa, kun on jatkuvasti katsottava sekä eteen että taaksepäin ja hallinnoitava kymmeniä eri tason asioita. Välillä tunnen oloni kerrassaan ahdistuneeksi ajatellessani kaikkea sitä, mikä vielä on tehtävänä. Ratkaisu onkin petollisen yksinkertainen: on tehtävä yksi asia kerrallaan. Ei elefanttiakaan paloittelematta voi niellä. Nyt täytyy enää sisäistää tämä viisauden kultajyvänen.